Siitä on nyt vuosi kun pakkasin matkalaukun, hävitin koko maallisen omaisuuden ja lähdin toiselle puolelle maailmaa, Australiaan. Viimenen vuosi on pitänyt sisällään niin paljon tapahtumia etten edes tiedä mistä aloittaa.
Oon löytänyt itteni tilanteista, joissa en ikinä aiemmin ole ollut ja tilanteista joissa en ikinä halunnut olla. On käyty läpi ero, muutto, itsenäistyminen, tehty uusia ystävyyssuhteita ja menetetty ystäviä. On jääty auton alle (anteeks äiti en kertonu ku en halunnu huolestuttaa) ja juostu karkuun kenguruita, on tehty mitä huikeempia roadtrippejä - on naurettu, on itketty.
Ikinä en uskonut miten paljon iloa ja surua voi kokea pienen ajan sisään -ja kaikista suurinta: ikävää. Ikinä en oo tuntenu itteäni niin rakastetuksi ja yksinäiseksi yhtä aikaa. Ikinä en ole käynyt niin pohjalla mitä olen viimesen vuoden aikana ja samaan aikaan ponnahtanu yhtä kovaa takasin pinnalle.
Mulla on takana ihanin, surkein ja varmasti tapahtumarikkain vuosi elämässä ja ikinä aiemmin en oo oppinu niin paljon itestäni ja elämästä.
Kirjottamisen jaloa taitoa en vielä tosin osaa -toivottavasti viimesin käy jotenki järkeen.
Mitä täällä nyt sitten oikeestaan teen?
Noin 7 kuukautta sitten alotin työt varainkeruu firmassa jossa mut ylennettiin tiimin johtajaksi muutama kuukausi myöhemmin. Työ, jota en ikinä uskonut tekeväni. Työ, jota vihasin. Työ, johon rakastuin. Ikinä en uskonut että voisin olla kadulla pysäyttämässä tuntemattomia ihmisiä, puhua heille ja inspiroida heitä liittymään hyväntekeväisyyteen -musta oli tullut yksi niistä "ärsyttävistä kadulla heilujista".
Jotenkin opin kumminkin rakastamaan faktaa että sulle maksetaan siitä että autat tuntemattomia ihmisiä ympäri maailman, niitä jotka sitä apua enemmän tarvitsee. Lapsia, joilla ei ole mahdollisuutta puhtaaseen juomaveteen tai syöpäpotilaita joilla ei ole ketään tukena kamppailussa syöpää vastaan.
Työ ei ole helpointa hommaa ja on päiviä kun haluaa vaan ottaa loparit, mutta niin se taitaa jokaisessa työssä olla. En usko että tämä on työ jota teen loppuelämäni mutta tällä hetkellä nautin siitä ja opin siitä joka päivä. Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo -ehkä löydän kutsumuksen gorillan kouluttajana.
Alotin myös opiskelut pari viikkoa sitten, aiheena matkailu ja turismi. Koulussa käyn viikonloppusin lauantaina ja sunnuntaina muutaman tunnin verran. Rento meininki ja aiheet kiinnostavia -ei oo vielä potkittu pihalle. Ainut huono puoli on, että ulkomaalaisena opiskelijana ei saa työskennellä kun 20h/viikko mikä syö varoja ja lisää tylsyyttä alkuviikkoihin. Koulunpenkillä olis nyt suunnitelmissa olla seuraavat 2,5 vuotta, huh.
Tosiaan myös yksin on opittu asumaan ja elämään -lamppujen vaihdoissa ja rahan käytön suunnitelmissa vielä hiomista, mutta muuten näyttää ihan positiiviselta. Erittäin vapaa mutta samalla aikaa pelottava fiilis. Oon myös erittäin onnekas siitä että mulla on ihan huikee tukijoukko sekä täällä, että myös toisella puolella maailmaa -ei tästä tulis mitään ilman teitä.
Mitä seuraavaksi?
Kuka tietää? Menneisyys ja tulevaisuus on potkinu sen verran päähän ja aiheuttanut sen verran pelon sekasia tunteita, että päätin alkaa murehtia siitä mitä tapahtuu just nyt ja antaa ajan hoitaa loput.Melbourne on ihan huikee kaupunki asua ja joka päivä törmää uusiin ihmisiin ja kulttuureihin, ilmapiiri tässä kaupungissa on tosi ystävällinen ja aina tuntee olonsa tervetulleeksi. Välillä vähän ärsyttää ku aamusinki pitäs hymyillä.
Tällä hetkellä nautin joka hetkestä ja varsinkin kesästä, joka on tällä puolen palloa just alkanut. Uutta asuntoa etsiessä, töitä tehdessä ja rannalla hilluessa menee seuraavat viikot ja sitten melkeen onkin jo keskikesä ja joulu.
Eipä tänne muuten sen ihmeempiä, innolla ja kauhulla odotan mitä tulevaisuus tuo tullessaan mut tällä hetkellä kaikki hyvin. Toivottavasti myös siellä puolella maailmaa.
Cheers x
